Bariumfluoridi
Bariumfluoridi | |
---|---|
![]() | |
Tunnisteet | |
CAS-numero | 7787-32-8 |
PubChem CID | 62670 ja 5463523 |
Ominaisuudet | |
Molekyylikaava | BaF2 |
Moolimassa | 175,32 |
Ulkomuoto | Väritön kiteinen aine |
Sulamispiste | 1290 °C[1] |
Kiehumispiste | 2259 °C[1] |
Tiheys | 4,9 g/cm3[2] |
Liukoisuus veteen | 1,6 g/l (25 °C)[2] |
Infobox OK |
Bariumfluoridi (BaF2) on barium- ja fluoridi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää erikoislasien valmistamiseen, tuikeilmaisimissa ja hitsauksessa.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö
Huoneenlämpötilassa bariumfluoridi on väritöntä tai valkoista kiteistä ainetta. Yhdisteen alkeiskoppi on kuutiollinen ja rakenne muistuttaa kalsiumfluoridin rakennetta. Yhdiste liukenee vain hieman veteen, mutta liukenee happoihin. Luonnossa bariumfluoridia tavataan frankdicksoniittimineraalissa.[1][2][3]
Bariumfluoridia valmistetaan bariumasetaatin ja vetyfluoridin välisellä reaktiolla ja kiteyttämällä bariumfluoridi liuoksesta.[2] Sitä voidaan myös valmistaa neutraloimalla muita emäksisiä bariumyhdisteitä kuten bariumoksidia, -hydroksidia tai -karbonaattia vetyfluoridilla[3].
- (CH3COO)2Ba + 2 HF → BaF2 + 2 CH3COOH
Yhdiste läpäisee hyvin infrapunasäteilyä, minkä vuoksi sitä käytetään infrapunalaitteissa ja siitä myös valmistetaan infrapunasäteilyä läpäiseviä fluorifosfaati- ja fluorizirkonaattilaseja. Bariumfluoridia käytetään myös tuikeilmaisimissa röntgen- ja gammasäteilyn sekä α- ja β-hiukkasten havaitsemiseen. Yhdisteellä on myös käyttöä juoksutteena hitsauksessa.[1][2] Yhdistettä käytetään myös emalien valmistuksessa ja keramiikan värjäykseen[3].
Lähteet
- ↑ a b c d Richard C. Ropp: Encyclopedia of the Alkaline Earth Compounds, s. 60-62. Newnes, 2012. ISBN 9780444595539. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 24.1.2021). (englanniksi)
- ↑ a b c d e Patrick M. Dibello , James L. Manganaro, Elizabeth R. Aguinaldo, Tariq Mahmood & Charles B. Lindahl : Barium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003.
- ↑ a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 223. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.