Okariina

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Lähteettömät kohdat odottavat lähteistystä.

Okariina eli okariino (it. ocarina < oca = hanhi) on astiahuilu, joka eroaa puupuhallinsoittimista siten, että se on umpinainen, ja näin ollen ääni syntyy hiukan eri tavalla. Se on yksi maailman vanhimmista soittimista. Keski- ja Etelä-Afrikan heimot käyttivat astiahuiluissaan omia virityksiään erottuakseen^[1].

Okariina on kehittynyt savikukkopillistä. Sitä on valmistettu posliinista tai kipsistä neljää eri suuruutta, joita on käytetty neliääniseen yhteissoittoon. Okariina on puukontupen tai kannalla varustetun kävyn muotoinen. Siinä on voi olla esimerkiksi kymmenen reikää, joita suljetaan ja avataan sormin, jolloin syntyy 18-sävelinen kromaattinen asteikko. Okariina-kvartetissa "altto" soi sopraanoon verrattuna kvarttia, "tenori" kvinttiä ja "basso" oktaavia matalammalla. Kvartetti kokonaisuudessaan kuitenkin kuuluu yksinomaan diskanttivyöhykkeeseen.^[2]

Nykyaikainen okariina (okariino) on keraaminen, mutta jotkut valmistajat tekevät myös muovisia, puisia, lasisia ja metallisia soittimia. Muodoltaan okariina on suljettu kammio, jossa on sormille tavallisimmin neljästä kahteentoista reikää, ääniaukko ja puhallusaukko.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Luettelo juoksevaksi tekstiksi

Astiahuilu, josta okariina on periytynyt, saattaa olla jopa 12 000 vuotta vanha soitin^[3]. Se oli tunnettu jo kivikaudella ja vanhoissa korkeakulttuureissa kaikkialla maailmassa.

• Espanjalaiset valloittajat tutustuivat 1500-luvulla mayojen ja asteekkien huilutaiteeseen. Heidän mukanaan keraamisen astiahuilun idea tuli Eurooppaan.
• Ennen okariinan keksimistä tavataan Euroopassa muun muassa eläimen sarvesta tehty versio.
• Nykyaikaisen länsimaisen okariinan kehitti 1800-luvulla italialainen keksijä Giuseppe Donati^[3]. Soittimen italiankielinen nimi, ocarina, tarkoittaa pientä hanhea. Donatin 10-reikäinen okariina oli ensimmäinen, jolla voitiin tuottaa diatoninen asteikko. Hänen tuotantoonsa 1830 alkaen kuului erikokoisia soittimia eri sävellajien toteuttamiseksi. Materiaalina oli terrakotta, jonka lisäksi Donati käytti myös muita materiaaleja, esimerkiksi alumiinia.
• Pian Donatin aloitettua tuotantonsa perustettiin Budriossa okariinaorkesteri, joka teki kiertueita Euroopassa. Okariinon suosio kasvoi, ja monet muutkin soitinrakentajat ryhtyivät valmistamaan niitä. Budrio on yhä okariinakulttuurin keskus.
• 1900-luvun alussa aloitettiin okariinojen postimyynti Amerikkaan. Suosittu soitin sai nimekseen "Sweet Potato" (suom. 'bataatti').
• Yhdysvaltain maavoimat otti toisen maailmansodan aikana käyttöön okariinan taistelumoraalin kohottamiseksi. "Sota-okariinat" oli valmistettu joko bakeliitista tai metallista.
• 1950-luvulla monissa amerikkalaisissa kouluissa otettiin okariina opetuskäyttöön. Muovista valmistettu soitin sai nimekseen tonetti.
• 1960-luvulla englantilainen matemaatikko John Taylor keksi nelireikäisen okariinan. Hän loi mallin, jossa diatoninen asteikko onnistuu neljän aukon avulla. Aukot ovat erikokoiset, ja siksi niillä voi tuottaa riittävästi eri yhdistelmiä 13 säveltä varten. Lisäämällä 1 tai 2 pohjareikää saavutetaan liki 1,5 oktaavia. Tämä "englantilainen tyyli" on tullut suosituksi, ja saatavilla on myös nuottikirjoja otetaulukoineen.^[4]

Toisin kuin esimerkiksi huilun tai nokkahuilun, okariinan tuottaman äänen korkeus ei riipu puhalletun ilman kulkemasta matkasta, vaan äänenkorkeuteen vaikuttaa kammion avonaisen pinta-alan ja tilavuuden suhde. Sen vuoksi äänen vireeseen vaikuttaa enemmän aukkojen koko kuin niiden sijainti.

Puhallettava ilmavirtaus saa okariinan kammion resonoimaan, jolloin kammio tuottaa siniääntä muistuttavan äänen. Okariinalla ei siten voi soittaa huiluääniä, eli puhallusvoimalla soittimen äänialaa ei voi laajentaa. Sen sijaan intonaatioon puhallusvoima vaikuttaa merkittävästi. Soittaessa äänenkorkeutta voi vaihdella sulkemalla ja avaamalla sormiaukkoja joko osittain tai kokonaan.

Jotkin okariinanvalmistajat ovat laajentaneet soittimen äänialaa tekemällä kaksi- tai kolmekammioisia okariinoja (joista englanniksi usein käytetään yksinkertaisesti nimiä "double" ja "triple"). Kammiot on viritetty soimaan esimerkiksi oktaavin tai desiimin välein. Jokaisella kammiolla on oma puhallusaukko, ja puhaltamalla useampaan aukkoon samanaikaisesti on voi soittaa myös harmonioita.

• Oiva Paloheimon lastenkirjassa Tirlittan (1953) Tirlittanin soitin on okariina.
• Japanilaisessa anime-elokuvassa Naapurini Totoro (1988) esiintyvät Totoro-olennot soittavat okariinaa.
• Dragonball Z -sarjan viimeisen elokuvan Wrath of the Dragon Tapion-hahmo soittaa okariinaa.
• Kirjailija Robert Rankinin Brentford-trilogian hahmo Hugo Rune on nimetty muun muassa okariinan uudelleenkeksijäksi.
• The Troggs -yhtyeen klassikkokappale Wild Thing sisältää okariinasoolon.
• Okariinan esiintyminen useissa Nintendon suositun The Legend of Zelda -pelisarjan peleissä, etenkin Ocarina of Timessä, on nostanut okariinojen suosiota videopeliharrastajien keskuudessa.
• Pokémon 2000 -elokuvassa Melody soittaa okariinaa.
• Lunar-pelisarjan pelissä Lunar Silver Star Story päähenkilö Alex soittaa okariinaa.
• Okariina on tärkeä soolosoitin Hugo Montenegron sovituksessa Ennio Morriconen tunnussävelestä Hyvät, Pahat ja Rumat nimiseen Sergio Leonen ohjaamaan elokuvaan.

• kukkopilli

Historical Folk Toys Historical Folk Toys LLC. Viitattu 30.syyskuuta 2007.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Okariina Wikimedia Commonsissa

• The Chuckerbutty Ocarina Quartet (Arkistoitu – Internet Archive), brittiläinen okariinakvartetti (englanniksi)
• The Ocarina Network (Arkistoitu – Internet Archive), okariina-aiheinen keskustelufoorumi ja yhteisö (englanniksi)