Vilhelm I (Saksa)

Vilhelm I
Saksan keisari
Valtakausi	18. tammikuuta 1871 – 9. maaliskuuta 1888
Kruunajaiset	18. tammikuuta 1871
Seuraaja	Fredrik III
Pohjois-Saksan liittopresidentti
Valtakausi	1. heinäkuuta 1867 – 31. joulukuuta 1870
Preussin kuningas
Valtakausi	2. tammikuuta 1861 – 9. maaliskuuta 1888
Kruunajaiset	18. lokakuuta 1861 Königsberg
Edeltäjä	Fredrik Vilhelm IV
Seuraaja	Fredrik III
Syntynyt	22. maaliskuuta 1797 Berliini, Preussi, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Kuollut	9. maaliskuuta 1888 (90 vuotta) Berliini, Preussi, Saksa
Hautapaikka	Kuninkaallinen mausoleumi, Charlottenburgin linnan puisto
Puoliso	Augusta (vih. 1829)
Lapset	Fredrik III Louise
Koko nimi	Wilhelm Friedrich Ludwig
Suku	Hohenzollern
Isä	Fredrik Vilhelm III
Äiti	Luise von Mecklenburg-Strelitz
Uskonto	luterilaisuus
Nimikirjoitus

Vilhelm I, koko nimeltään Wilhelm Friedrich Ludwig (22. maaliskuuta 1797 Kronprinzenpalais, Berliini, Preussin kuningaskunta – 9. maaliskuuta 1888 Charlottenburgin linna, Berliini) oli Preussin kuningas vuosina 1861–1888 sekä Saksan ensimmäinen keisari (saks. Kaiser), joka hallitsi vuosina 1871–1888. Hänen valtakaudellaan Saksan yhdistyminen nosti Saksan Euroopan suurvallaksi.^[1][2]

Wilhelm Friedrich Ludwigin vanhemmat olivat Preussin kruununprinssi, tuleva kuningas Fredrik Vilhelm III ja prinsessa Luise von Mecklenburg-Strelitz. Hän oli kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhin poika. Hänen vanhempi veljensä oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV^[1] ja sisarensa Charlotte oli Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovna. Vilhelm kuului Hohenzollernin sukuun. Keisari Aleksanteri II oli Vilhelmin sisaren Charlotten poika.^[2]

Hänen opettajanaan vuosina 1801–1809 oli Johann Friedrich Gottlieb Delbrüc, joka vastasi myös veljen, kruununprinssi Friedrich Wilhelmin koulutuksesta. 12-vuotiaana hänen isänsä nimitti hänet upseeriksi Preussin armeijaan. Vuosien 1807-1809 sodan aikana perhe oli maanpanossa Itä-Preussissa Königsbergissä ja Memelissä.^[3]

Hän keskittyi nuorena sotilasuralle ja taisteli muun muassa vuonna 1814 kuudennen liittokunnan sodassa Napoleonin Ranskaa vastaan. Isä Fredrik Vilhelm III:n kuoltua vuonna 1840 valtaistuimelle nousi tämän vanhin poika Fredrik Vilhelm IV.^[1]

Wilhelm palveli armeijassa vuodesta 1814 lähtien. Isänsä tavoin hän taisteli Napoleon I:tä vastaan sodassa, joka tunnettiin Saksassa nimellä Befreiungskriege ("Vapaussota") eli Kuudennen liittokunnan sota, ja oli kuulemma erittäin rohkea sotilas. Hänestä tehtiin kapteeni (Hauptmann) ja hän sai Rautaristin ansioistaan ​​Bar-sur-Aubessa. Sota ja taistelu Ranskaa vastaan ​​jättivät häneen elinikäisen vaikutuksen, ja hänellä oli pitkäaikainen antipatia ranskalaisia ​​kohtaan.^[1]

Vuonna 1815 Wilhelm ylennettiin majuriksi ja komensi 1. vartiorykmentin pataljoonaa. Hän taisteli Gebhard Leberecht von Blücherin alaisuudessa Lignyn ja Waterloon taisteluissa. Vuonna 1817 hän matkusti sisarensa Charlotten kanssa Pietariin, kun tämä avioitui tulevan keisari Nikolai I:n kanssa ja otti nimen Aleksandra Fjodorovna.^[2]

Vuonna 1816 Wilhelmistä tuli Stettiner Gardelandwehr pataljoonan komentaja ja vuonna 1818 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Seuraavana vuonna Wilhelm nimitettiin VII:n ja VIII:n armeijan joukkojen tarkastajaksi. Tämä teki hänestä Hohenzollern-suvun edustajan Preussin armeijassa. Hän puolusti vahvaa, hyvin koulutettua ja hyvin varusteltua armeijaa. Vuonna 1820 Wilhelmistä tuli 1. vartiodivisioonan komentaja ja vuonna 1825 hänet ylennettiin III:n armeijajoukkojen komentajaksi.^[2]

Näihin aikoihin Wilhelmillä oli romanttinen suhde pikkuserkkuunsa, puolalaiseen Elisa Radziwiłłiin (1803–1834). Vuonna 1826 Wilhelm joutui lopettamaan suhteen isänsä vaatimuksesta, joka tämä ei pitänyt sukua kyllin korkeasyntyisenä kuningashuonetta edustavalle prinssille. Elisan isä prinssi Antoni Radziwiłł ei ollut hallitseva ruhtinas ja suku oli aikoinaan ostanut ruhtinaan arvonsa keisari Maksimilian I:ltä.^[1][4][2][5] Elisa kuoli 31-vuotiaana tuberkuloosiin ja Wilhelm piti hänen kuvaansa pöydällään kuolemaansa asti.^[5]

Hän avioitui vuonna 1829 prinsessa Augusta von Sachsen-Weimar-Eisenach kanssa,^[1][3] joka oli suurherttua Karl Friedrich von Saksi-Weimar-Eisenachin (1783–1853) ja suurherttuatar, suuriruhtinatar Maria Pavlovna Romanovan tytär.

Augustalle ja Vilhelmille syntyi kaksi lasta:^[2]

• Fredrik III (18. lokakuuta 1831 – 15. kesäkuuta 1888), avioitui 1858 Yhdistyneen kuningaskunnan prinsessa Viktorian (1840–1901) kanssa; heille syntyi kahdeksan lasta
• Louise, Preussin prinsessa (3. joulukuuta 1838 – 23. huhtikuuta 1923), avioitui 1856 Badenin prinssi Friedrichin, tuleva suurherttua Fredrik I (1826–1907) kanssa; heille syntyi kolme lasta.

Avioliitto ei ollut sitä mitä Wilhelm oli puolisostaan odottanut: Augusta oli rationaalinen ja mielipiteissään itsenäinen sekä poliittisesti aktiivinen eikä perinteisen emotionaalinen naishahmo.^[6]

Hän murskasi maaliskuussa 1848 Saksan hullun vuoden aikana Berliinissä syttyneen kapinan. Hän käytti kovia otteita Berliinissä 18. maaliskuuta tapahtuneessa verilöylyssä ja sai lempinimekseen Kartätschenprinz, ”Kartessiprinssi”. Vilhelm lähti maanpakoon Englantiin, jossa hän loi läheisiä henkilökohtaisia ​​suhteita prinssi Albertiin, Robert Peeliin, John Russelliin, Lord Palmerstoniin ja muihin englantilaisiin valtiomiehiin.^[3] Palattuaan kesäkuussa Berliiniin hän johti vuonna 1849 joukot Badenin kukistamaan kaupungin kansannousun.^[1]

Vilhelm nimitettiin lokakuussa 1849 Reinin provinssin sotilaskuvernööriksi. Hän hoiti virkaansa Koblenzista, joka oli Berliinin taantumuksellisuuspolitiikan vastustajien keskuskaupunki. Vuonna 1854 prinssi ylennettiin kenttämarsalkan-arvoon ja hänestä tuli Mainzin liittovaltion linnoituksen kuvernööri.^[3]

Hänestä tuli kruununperijä, koska vanhemmalla veljellä Fredrik Vilhelm IV:llä ei ollut omia lapsia. Vilhelm toimi lokakuusta 1858 tammikuulle 1861 aivosairaudesta kärsivän veljensä Fredrik Vilhelm IV:n sijaishallitsijana. Preussin kuninkaaksi hän nousi 2. tammikuuta 1861.^[1]

Vilhelm I oli kuninkaana konservatiivinen ja vaati muun muassa sotaministeri Albrecht von Roonin ja Edwin von Manteuffelin tukemana kolmen vuoden asepalvelusta. Liberaalinen alakamari eli edustajainhuone hylkäsi ehdotuksen vuonna 1862. Vilhelm oli jo valmis eroamaan, mutta pääministeri Otto von Bismarck pystyi kääntämään kuninkaan pään.^[1]

Preussi aloitti vuonna 1864 Schleswig-Holsteinin käydyn toisen Saksan–Tanskan sodan, joka johti vuonna 1866 Preussin–Itävallan sotaan, jonka ansiosta Preussi nousi johtavaksi saksalaiseksi valtioksi. Saksan–Ranskan sota puolestaan päättyi vuonna 1871 Napoleon III:n antautumiseen. Vilhelm kruunattiin 18. tammikuuta Versailles’n peilisalissa Saksan keisariksi.^[1]

Vilhelm oli usein eri mieltä kansleri Bismarckin politiikasta, mutta tämä onnistui yleensä saamaan keisari puolelleen. Vilhelm oli ahdistunut muun muassa Bismarckin ja liberaalien katolista kirkkoa vastaan käydystä kulturkampfista. Vilhelm antoi kuitenkin toimille hiljaisen hyväksynnän.^[1]

Vilhelm oli Saksan yhdistymisen symbolina merkittävä hahmo, mutta hänen militarisminsa ja uskonsa jumalallisiin valtuuksiin toi hänelle myös vihamiehiä radikaalipiireistä. Vilhelm yritettiin vuonna 1878 murhata kahdesti, minkä seurauksena Bismarck pystyi ajamaan läpi ankaria sosialismin vastaisia lakeja.^[1]

Italian itsenäisyyssodan Preussille vuonna 1859 aiheuttamat ongelmat ylittivät hänen kykynsä: vaikka hän kannatti liittoa Itävallan kanssa Napoleon III:n Ranskaa vastaan, hän vaati, että Preussilla on ylin komento Reinin rintamalla ja Itävallan ja Ranskan välinen Villafrancan aselepo yllätti hänet.^[1]

Sisäasioissa Vilhelmin perustavanlaatuinen konservatiivisuus vahvistui. Kuningas vaati sotaministerinsä Albrecht von Roonin ja armeijan kabinetin päällikön Edwin von Manteuffelin tukemana kolmen vuoden asevelvollisuutta, jonka liberaali alakamari hylkäsi vuonna 1862. Sen jälkeen Vilhelm oli valmis luopui kruunusta, mutta hänet sai uopumaan ajatuksesta Bismarck, jonka hän asetti pääministeriksi tämän kriisin aikana.^[1]

Preussin voiton Seitsemän viikon sodassa Itävaltaa vastaan ​​vuonna 1866 kuningas tajusi heidän toistuvista erimielisyyksistään huolimatta, että Bismarck oli Preussille tarpeellisempi kuin hän itse. Vuonna 1870, kun Hohenzollernin ehdokas Espanjan valtaistuimelle johti Ranskan ja Saksan sotaan, Vilhelm oli paljon varovaisempi kuin Bismarck. Sodan aikana hän sovitteli pääneuvonantajiensa Bismarckin ja Helmuth von Moltken välillä. Hän oli ahdistunut Kulturkampfista, jota Bismarck ja liberaalit harjoittivat roomalaiskatolista kirkkoa vastaan, mutta vuonna 1877, kun Bismarck esitti viimeisen vetoomuksensa päästäkseen virastaan, Vilhelm vastasi: "Ei koskaan".^[1]

Vilhelm oli niin täynnä Preussin monarkian perinteitä, että hänelle oli tuskallista hyväksyä Bismarckin perustama Saksan valtakunnan perustaminen ja keisarillinen arvonimi, joka tuli hänelle Bismarckin järjestämän Saksan ruhtinaiden valetarjouksena. Vilhelm julistettiin Saksalaisten keisariksi (ei "Saksan keisariksi", jota hän piti sopivampana) Versailles'ssa, valloitetussa Ranskassa, 18. tammikuuta 1871. Yleinen suuttumus kahdesta häntä vastaan tehdystä murhayrityksestä vuonna 1878 - Max Hödel 11. toukokuuta ja K.E. Nobiling, joka haavoitti häntä vakavasti, kesäkuun 2. päivänä - ilmaisi kansan tuen Bismarckin antisosialistiselle lainsäädännölle.^[1]

Vilhelm kuoli 90-vuotiaana maaliskuussa 1888 Charlottenburgin linnassa Berlinissä oltuaan ennen sitä muutaman päivän sairaana.^[1][3] Yli 200 000 kansalaista esitti keisari arkulle osanottonsa Berliinin tuomiokirkossa. Hänet haudattiin vanhempiensa viereen Charlottenburgin linnan puistossa olevaan Kuninkaaalliseen mausoleumiin.^[4] Hänen seuraajansa oli poika Fredrik III. Vilhelmin valtakausi oli merkittävä koko Euroopan kannalta, sillä sen aikana Saksasta tuli manner-Euroopan johtavia valtakuntia.^[3][1]

Vilhelm I:n virallinen titteli oli kokonaisuudessaan seuraava: "Vilhelm, Jumalan armosta, Preussin kuningas; Brandenburgin, Burgraven ja Nurembergin rajakreivi, Hohenzollernin kreivi; Sleesian ja Glatzin suvereeni ja yliherttua, Ala-Reinin ja Poznańin suurherttua, Saksin, Westphalian Angrian, Pommerin, Lübenburgin, Holsteinin, Schleswigin Magdeburgin, Bremenin, Gelren, Kleven, Jülichin ja Bergin herttua, vendien, kašubien, Krosnon, Lauenburgin, Mecklenburgin, herttua, Hessen ja Thüringenin maakreivi, Ylä- ja Ala-Lusatian maakreivi, Oranian ruhtinas, Rügenin, Itä-Friisian, Paderbornin, Pyrmontin, Halberstadtin, Münsterin, Mindenin, Osnabrückin, Hildesheimin, Verdenin, Camminin, Fuldan, Nassaun ja Moersin ruhtinas, Hennebergin ruhtinaskreivi, Markin, Ravensbergin, Hohnsteinin, Tecklenburgin, Lingenin, Mansfeldin, Sigmaringenin, Veringenin kreivi, Frankfurtin herra".^[7]

Lähde:^[15]

Lähde:^[15][34]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vilhelm I (Saksa) Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: —

Saksan keisari 1871–1888

Seuraaja: Fredrik III

Edeltäjä: Fredrik Vilhelm IV

Preussin kuningas 1861–1888

Seuraaja: Fredrik III

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Ranska BnF data Saksa Israel Yhdysvallat Ruotsi Japani Tšekki Australia Kreikka Alankomaat Puola Vatikaani Tieteilijät CiNii Taiteenala ADK Henkilöt BMLO Deutsche Biographie Trove Muut NARA RISM IdRef Te Papa (New Zealand)