Yrjö II (Iso-Britannia)

Yrjö II
Hannoverin vaaliruhtinas
Kuningas Yrjö II, Thomas Hudson 1744
Ison-Britannian ja Irlannin kuningas
Valtakausi	11./22. kesäkuuta 1727 – 25. lokakuuta 1760
Kruunajaiset	11./22. lokakuuta 1727
Edeltäjä	Yrjö I
Seuraaja	Yrjö III
Syntynyt	Georg August 10. marraskuuta 1683 Herrenhausenin linna, Hannover, Saksa
Kuollut	25. lokakuuta 1760 (76 vuotta) Kensingtonin palatsi, Lontoo, Englanti
Hautapaikka	Pyhän Yrjön kappeli, Windsorin linna
Puoliso	Caroline von Brandenburg-Ansbach
Lapset	Fredrik Anne Amelia Caroline George William Wilhelm Mary Louisa
Koko nimi	George Augustus
Suku	Hannover
Isä	Yrjö I
Äiti	Sophia Dorothea
Uskonto	protestantti
Nimikirjoitus

Yrjö II (engl. George Augustus, saks. Georg August); (10. marraskuuta 1683 Herrenhausenin linna, Hannover – 25. lokakuuta 1760 Kensingtonin palatsi, Lontoo, Ison-Britannian kuningaskunta) oli Hannoverin vaaliruhtinas sekä Ison-Britannian ja Irlannin kuningas vuosina 1727–1760.^[1]

Hän oli edellisen kuninkaan Yrjö I:n ja herttuatar Sophia Dorothea Cellen poika.^[2][1] Hänen sisarensa oli tuleva Preussin kuningatar Sophia Dorothea, jonka vanhimmasta pojasta tuli Preussin kuningas Fredrik II Suuri ja jonka tytär oli Luise Ulrike, Ruotsin kuningatar.

Vuoteen 1717 mennessä Yrjö I ja kruununperijä, Walesin prinssi George, jotka olivat jo vuosia vihanneet toisiaan, riitelivät täysin avoimesti. Prinssin asuinpaikasta Leicester Housesta tuli Robert Walpolen ja varakreivi Charles Townshendin johtaman whig-puolueen toisinajattelijoiden kokoontumispaikka. Yrjö I:n ja Walesin prinssin vuonna 1720 tapahtunut sovinto johti Walpolen pitämiseen Yrjö I:n hallinnossa, mutta Walpole menetti prinssin suosion, kun hänestä tuli yksi Yrjö I:n johtavista ministereistä. Tultuaan kuninkaaksi hän olisi erottanut Walpolen, ellei puoliso kuningatar Caroline olisi puuttunut asiaan.^[1]

Yrjö II:n aikana Iso-Britannia riitaantui Espanjan kanssa asientosta, Britannian orjakauppaoikeudesta Espanjan siirtokunnissa. Alahuoneen tukema Yrjö vaati sotaa ja Espanjaa ärsyttänyttä brittikauppalaivaston salakuljetusta vastustanutta pääministeri Robert Walpolea julistamaan sodan Espanjalle 1742. Siirtomaasota tunnetaan nimellä sota Jenkinsin korvasta. Sota sekaantui mukaan Itävallan perimyssotiin vuonna 1741, jolloin konflikti käytiin lähinnä Euroopassa. Hän johti vuonna 1743 Hannoverin joukkoja voitokkaasti Dettingenin taistelussa ranskalaisia vastaan. Tämä oli viimeinen kerta, kun Ison-Britannian monarkki on johtanut armeijaa taistelussa.^[3]

Toinen jakobiittikapina pyrki nostamaan Charles Edward Stuartin valtaan vuonna 1745. Jakobiitit lyötiin Cullodenin taistelussa Yrjön pojan prinssi Williamin, Cumberlandin herttuan johdolla, ja tämän jälkeen protestanttien ja Hannoverin hallitsijasuvun valta Britanniassa oli varmistettu.^[2]

Yrjön valtakauden päättyessä Britanniasta oli tullut eurooppalainen suurvalta. Tämä ei ollut kovinkaan suuressa määrin kuninkaan henkilökohtaista ansiota muuten kuin että hän antoi ministerien Sir Robert Walpole ja myöhemmin William Pitt tehdä monia ratkaisevia päätöksiä.^[2]

Tuleva kuningas avioitui vuonna 1705 prinsessa Caroline von Brandenburg-Ansbachin (1683–1737) kanssa.^[1] Caroline oli vilkas ja sukkela, mikä sai aikalaiset aliarvioimaan hiljaisemman ja pidättyväisemmän Yrjön vaikutusvaltaa. Caroline toki vaikutti miehensä päätöksiin kymmenen kuningatarvuotensa aikana.^[2] Kuningatar Carolinen kuoleman jälkeen Yrjön rakastajatar Amalia Sophie Marianne von Walmoden sai puolivirallisen aseman hovissa.^[2]

Yrjö II on kuuluisa riidoistaan isänsä Yrjö I:n ja myöhemmin poikansa Fredrikin kanssa.^[2] Yrjö II piti oopperasta, erityisesti Georg Friedrich Händelistä, joka sävelsi neljä hymniä hänen kruunajaisiinsa. Näistä hymniä Zadok the Priest on laulettu kaikissa kruunajaisissa siitä lähtien.^[4][5] Hän oli koko elämänsä intohimoisen kiinnostunut kaikesta sotilaallisesta ja järjesti jokaisen päivänsä sotilaallisella tarkkuudella.^[1]

Tuleva kuningas avioitui vuonna 1705 prinsessa Caroline von Brandenburg-Ansbachin (1683–1737) kanssa.^[1] Yrjölle syntyi puolisonsa prinsessa Caroline von Brandenburg-Ansbachin kanssa 18 vuoden aikana kahdeksan lasta, joista suurin osa eli aikuiseksi asti. Lisäksi parilla on kaksi keskenmenoa sekä kuolleena syntynyt poika.

Vanhin poika oli Walesin prinssi Fredrik, joka kuoli isänsä valtakauden aikana vuonna 1751. Hänen vanhimmasta pojastaan Yrjöstä tehtiin Walesin prinssi ja hän peri isoisältään kruunun vuonna 1760. Yrjö II on vanhimman poikansa kautta muuan muassa Elisabet II:n ja Hannover-suvun nykyisen päämiehen Ernst August von Hannoverin (s. 1954) esi-isä.

Hänen tyttärensä avioituivat Tanskan kuningashuoneeseen sekä merkittäviin hollantilaisiin ja saksalaisiin aatelissukuihin. Koska hän on vanhimman poikansa kautta kuningatar Viktorian esi-isä, hänen jälkeläisiään ovat monet Euroopan hallitsijat ja ruhtinaat.

Anne avioitui Oranian prinssi Vilhelm IV:n kanssa, minkä vuoksi hän on Alankomaiden nykyisen kuninkaan ja tämän kuuden edeltäjän (kolmen kuninkaan ja kolmen kuningattaren) esi-isä. Tyttärensä Annen kautta hän on myös Luxemburgin suurherttuan esi-isä ja tyttärensä Maryn kautta Belgian kuninkaan esi-isä.

• Fredrik, Walesin prinssi (31. tammikuuta 1707 – 31. maaliskuuta 1751) avioitui 1736 Saksi-Gothan prinsessa Augustan kanssa; heillä oli jälkeläisiä, joista yksi oli tuleva Yrjö III
• Anne, Princess Royal (2. marraskuuta 1709 – 12. tammikuuta 1759) avioitui 1734 Oranian prinssi Vilhelm IV:n kanssa; heillä oli jälkeläisiä
• Prinsessa Amelia (10. kesäkuuta 1711 – 31. lokakuuta 1786) naimaton, ei jälkeläisiä
• Prinsessa Caroline (10. kesäkuuta 1713 – 28. joulukuuta 1757) naimaton, ei jälkeläisiä
• Kuolleena syntynyt poika (20. marraskuuta 1716)
• Prinssi George William (13. marraskuuta 1717 – 17. helmikuuta 1718) kuoli alle kolmikuisena
• Keskenmeno 1718
• Prinssi William, Cumberlandin herttua (26. huhtikuuta 1721 – 31. lokakuuta 1765) naimaton, ei jälkeläisiä
• Prinsessa Mary (5. maaliskuuta 1723 – 14. tammikuuta 1772) avioitui 1740 Hessen-Kasselin maakreivi Friedrich II:n kanssa, heillä oli jälkeläisiä
• Prinsessa Louisa (18. joulukuuta 1724 – 19. joulukuuta 1751) avioitui 1743 Tanskan ja Norjan kuningas Fredrik V:n kanssa; heillä oli jälkeläisiä, kuten Kristian VII ja Ruotsin kuningatar Sofia Magdalena
• Keskenmeno heinäkuu 1725

Elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana Yrjö II:n kiinnostus politiikkaa kohtaan laski. Ranskaa vastaan ​​käydyn Seitsenvuotisen sodan (1756–1763) aikana hän oli lähinnä tapahtumien tarkkailija, sillä William Pitt suunnitteli loistavan strategian, joka lopulta toi briteille voiton. Yrjö II kuoli yllättäen 76-vuotiaana lokakuussa 1760 Kensingtonin palatsissa ja Fredrik Louisin poika Yrjö III seurasi häntä kuninkaana.^[1] Hänet on haudattu Pyhän Yrjön kappeliin Windsorin linnaan. ^[6]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yrjö II (Iso-Britannia) Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Yrjö I

Ison-Britannian kuningas 1727–1760

Seuraaja: Yrjö III

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Belgia 2 Yhdysvallat Ruotsi Tšekki Alankomaat Puola Vatikaani Tieteilijät CiNii 2 Taiteenala ULAN Henkilöt Deutsche Biographie Muut RISM SNAC IdRef Te Papa (New Zealand)